Niin ja!

Kiitos kaikille jotka on kirjoitelleet kuulumisia ja kyselleet kuulumisia. Rupeen vastaileen jahka saan koneen jolla tehda se:) Kiva kuulla teista kaikista.

Sain by noo

Mongoliassa. Yritan kiinasta metskaa pienen lapparin. Talleen ei kirjoittaminen onnistu fasiliteeteista johtuen, mut kun sen saan niin rupee tekstia tulee, paljon on nahty. Kuvia pusken nettiin mahdollisimman paljon lahipaivina joten sielta nakee vahan missa menty. Kirjoittelen tanne sitten syvallisempaa tarinaa reissusta ja kuvista nakyy osa highlighteista, joten jokaiselle jotain. Nyt mussuttamaan semmosta takalaista harkaa. Baiar daa.

Санкт-Петербург pt. IV

Sotamuseo: Ydinohjuksia. Laivastomuseo: Lisää ydinohjuksia. Hermitage a.k.a. Talvipalatsi: Kun kälveli sisään niin joutui haukomaan henkään. Itsessään jo ehdottomasti upein palatsi joka on tullut nähtyä ja vielä täytettynä maailman parhaimpien kuvataiteilijoiden teoksilla, niin oli kyllä melkoinen kokemus. Kontrasti oli melkoinen, aivan kuin kaikki Pietarin katujen lika olisi johtunut siitä että kaikki kauneus on viety tuohon palatsiin. Jätin suosiolla kuvaamatta koska mikään kuvasarja ei olisi antanut oikeutta niille loputtomille saleille, käytäville ja teoksille. Tuon voi vaan kokea. Joten kuvaamisen sijaan heitin kuulokkeet korville, lempimusiikin soimaan ja kävelin (lähinnä eksyin, siellä eksyi saman tien jos ei seurannut karttaa) kaiken tämän keskelle ja annoin silmieni nauttia tuosta kaikesta. Ehdottomia lemppareita oli rensanssin ajan italialaiset teoksen, etenkin Da vinci (jolta löytyi myös uusi lempparini tuon taiteen saralta, Madonna litta niminen teos), Toisen lemppari turtlesin, Michalangelon työt toimivat myös. Rembrant oli ihan jees. Sen sijaan uudemmat, kuten Picasso ei toiminut, kuten ei yleensäkään. Vaikka oli sielläkin joitain teoksia mitkä antoi jotain.

Viimeisenä tuli tsekattu egypti ja voi pojat oli poika innoissaan kun näki ihka aidon muumion sun muuta mahtia tuolta dualismin kehdosta. Paljon tuli nähtyä ja paljon jäi vielä näkemättä. Suosittelen kaikille erittäin erittäin erittäin erittäin paljon, hakkasi esim. Vatikaanin ja monet muut kuus nolla. Itselle jäi tuosta hyvä syy palata muutenkin mahtavaan kaupunkiin.

Yöjunalla saavuimme Moskovaan josta tätä juuri naputtelen. Kyllä kolmasluokka rulettaa! Siellä ei ole köyhiä eikä rikkaita, siellä on vain ihmisiä (kuten Herkko sanoisi). Kohta aamukävelylle Punaiselletorille kulman taakse, jonka jälkeen aamiaista jossain. Päivällä ohjelmassa ydinsukellusvene ja huomenna ilmailumuseo, jotta varmasti tulisi tarpeeksi nähtyä niitä
ydinohjuksia;) Niin ja tietysti moskovan metro!

Санкт-Петербург pt. III

Tänään maailman suurimpaan asemuseoon ja yhteen isoimmista laivastomuseoista, jonka jälkeen yksi euroopan suurimmista taidekokoelmista (Hermitage). Miehekkäät teemat siis jatkuvat. Pitää nauttia viel ennen kuin Liisa tulee pistämään aisoihin, jos kaikki hyvin käy, niin illalla.

Vähän jänskättää kun en ole saanut rekisteröityä (Jos on yli kolme virkapäivää samassa kaupungissa, se pitää tehdä, mut sen tekeminen ei ookkaan sit kovin helpppoa). Miliisit tykkäävät pysäytellä turistin näköisiä ihmisiä ja pyytää joko
lahjuksia tai virallisesti kuumottaa jos tuo puuttuu. Jos ei miliisit nappaa, njet problem. Jos nappaa, da problem.
Hauska maa kun ainut mitä kunnolla saa pelätä on miliisi. Fuck the police, kuten Ice Cube aikanaan tokaisi. Pitäkää peukkuja ettei nappaa. Harasoo:)

Санкт-Петербург pt. II

Privjet. Eilen tuli tsekattua Peter & Paul fortress ja käveltyä loputtomasti. Mutta käveltävää riittää. Kortteleita kortteleiden perään. Tällä on helpompi eksyä kuin missään käymässäni paikassa. Korttelit ja kadut muistuttavat toisiaan vaikka ovatkin omannäköisiään. Olen alkanut ymmärtää miksi kukaan ei hymyile. En ole nähnyt aurinkoa koko täällä olo aikana ja hyvä Pietarilainen sää vaikuttaisi olevan se ettei sada paljon ja huono se että sataa paljon. Siltikin olen ruvennut tykkäämään tästä paikasta päivä päivältä enemmän. Tänään rupesin ymmärtämään paikallista mentaliteettia ja tykkäämään siitä. Kaoottisuus ja Säännönmukaisuuden puute on vapauttavaa.

Eilen ja tänään on tullut kierrettyä alaskalaisen hostelli-kämppiksen Davidin kanssa. David on puoliksi japanialainen, puoliksi jenkkiläinen Irkutskissa vaihdossa oleva herrasmies. On ollut nastaa päästä käyttämään englantia huolella ja myös oppia venäjän alkeita. Aamulla roudasimme metrolla Etnologiamuseoon. Täkäläinen metro oli mahti kokemus! Aluksi mentiin rullaportaita syvälle syvälle maan alle. Rupesin jo epäilemään että ollaan matkalla helvettiin koska loppua sille ei meinannut tulla. En usko ikinä olleeni niin syvällä maan sisällä. Metroasemat on valaistuksen, arkkitehtuurin ja tunnelmansa puolesta todella kiehtovia ja oman näköisiä paikkoja. Ihmisvirrat valtoimia ja ajan saa kulumaan pelkästään seuraamalla matkustajia metrossa. Rakastuneita pareja, ristikkoa täyttäiä vanhuksia, työläisiä. Aitoja Pietarilaisia.

Metron liikkuessa meteli ja heiluminen oli melkoista. Aloin uudestaan epäillä että olemme matkalla helvettiin mutta sen sijaan pääsimmekin melkoisen tovin jälkeen (täällä pysäkin välit on kaukana stadin minuuteista) pysäkillemme.

Pietarin etnologinen museo on Venäjän vanhin museo. Ilmeisestikin Pietari Suuri perusti sen osoittaakseen kansalle millaista meno on maailmalla ja kuinka venäläiset on mahtavia. Hölmönä meni samaan yhteyteen laittamaan jonkin sortin friikkiesityksen ja arvata saattaa mitä se kansa sitten tuli katsomaan. Odotukseni eivät olleet kovinkaan suuren museon suhteen ja museo pääsi yllättämään enemmän kuin positiivisesti. Museoon oli kerätty esineitä, vaatteita jne. kaikista maailman kansoista. Nähtävää oli melkoisesti ja David toimi loistavana matkaoppaana tulkkaamalla venäläisiä tekstejä ja myös kertomalla syventävästi Japanian historiasta.

Siellä oli kuin olikin myös tuo friikkiosasto. Sali täynnä kaikkea hyvin omituista. Joku satakunta epämuodostunutta vauvaa lasipurkeissa puuvitriineissä. Yksittäisiä, siiamilaisia, sellaisia mistä ei pystynyt sanomaan kumpia olivat sekä jopa viitoset. Kaikissa näissä vitriineissä oli myös aina joku merenelävä purkkien yläpuolella. Syytä tälle emme keksineet. Sali oli sen verran outo kokemus etten oikein osaa sitä kuvailla. Jos olette joskus Pietarissa ja haluatte nähdä jotain ikimuistoista niin käykää ihmeessä. Raskaana oleville en ehkä suosittele. Päällimmäinen ajatus tuon jälkeen taisi olla onnekkuus siitä että on syntynyt terveenä.

Tuon jälkeen oli luvassa toinen yhtä omituinen paikka. Pietarin erotiikkamuseo. Ainut mitä museosta tiesimme oli se että sieltä pitäisi löytyä Rasputiinin aisa. Museo ei ollutkaan pelkkä museo vaan joku sankari oli keksinyt yhdistää museon ja kliniikan erittäin pornomaiseen tilaan. Koko henkilökunta oli sairaanhoitajan asuissa ja lääkäritakeissa. Luulimme kaiken aluksi olevan rekvisiittaa, mutta penkeillä odottavat potilaat olivat kaukana rekvisiitasta. Kohtuu vaikeanoloisina odottelivat vuoroaan. Kaikista omituisinta oli se että paikassa sai kuvata. Joten kuvani luultavasti kertovat paremmin kuin sanat siitä kuin omituinen tuo museon ja kliniikan risteytys oli. Voi olla että jos Meilahden sukupolvitautiklinikalle bygättäisiin museo missä hoitsutasut näyttää seksiasuilta ja tyyppejä tulee valokuvamaan ja kiertelemään niin jengi ei hirveästi diggais. Venäjä<3

Sieltä löytyi lasipurkista tuo Rasputinin omaksi väitetty jortikka. Paha sanoa oliko Rasputinin vai ei, mutta jortikka se ainakin oli ja kieltämättä kohtuu miehekkään kokoinen sellainen. Ehkä jälleen kerran kuva puhuu paremmin kuin tuhat sanaa.

Nähtyämme nuo maailman suuret ihmeet läksimme syömään aitoon japanialaiseen sushia. Niin hassua kuin se onkin, en ollut koskaan aikaisemmin syönyt sushia. Oli todella herkullista:) David opetti japanilaista ruokakulttuuria ja tulipahan samalla opittua syömään tikuilla, kun vaihtoehtoa ei ollut.

Dasvidanja.

-Anselmi

Санкт-Петербург

Aamulla heräsin sängystä, en omasta. This is the day. Siltä ei kuitenkaan näyttänyt eikä tuntunut edellisillan läksiäisten aiheuttaman heikohkon olotilan tuoksinassa. Kupillinen teetä teki ihmeitä niinkuin aina, siihen lisätty muutaman tunnin nuokkuminen keittiössä sai jo mieheen puolospartalaista ryhtiä. Ainut tieto busseista oli se että lähtevät Presidentti hotellin takaa 11-12 välillä. Sitä ennen piti pakata, tulostaa jotain infoa hostelleista jotta sellaisen löytäisi, sekä käydä vaihtamassa rahaa. Sinälleen oli vielä paljon muutakin tekemistä, pyykkien pesemisestä kämpän tyhjäämiseen loppuun, mutta ihanat kämppikset lupasivat hoitaa ne ja jäljelle jäi nuo kolme kriittistä. Mihin joutuisinkaan ilman noita rakkaita kämppiksiäni? Ilmeisesti en ainakaan Siperiaan:) (erityiskiitokset Hanskille)

Siltikin tämä nuorimies notkui vielä kymmenen aikaan keittiössä mussuttamassa makroonia. No onneksi sitten tuli vipinää punttiin (punttiin, check it;) ja himmee pakkaaminen käyntiin ja Hanskin kanssa kohti kyliä. Roban päässä jouduttiin kääntymään takas kun olin ottanut väärät kengät matkaan. Hetken jo sekoilin että talvikengät laittaisin Siperiaan, mutta sitten tulin järkiini ja hain jeesusteipillä korjatut tennarini:)

Herkko oli nopeana poikana jo mestoilla ja oli tarkkaavaisena huomannut Tennispalatsin takana Venäläisen bussin. Ei tarvinut kauaa seisoskella bussin edessä kun Leonidiksi itsensä esitellyt herrasmies kertoi että Pietarin 20 euroa. Leonid ei kylläkään puhunut sanakaan suomea, mutta hyvin saatiin asiat hoidettua niin että hän puhui venäjää ja mina suomea. Leo näytti kellostaan että puolen tunnin päästä on lähtö. Jätimme rinkanni bussiin ja suuntasimme teelle ja kauppaan eväitä ostamaan. Kauppa reissu jouduttiin tekemään osittain juosten etten myöhästyisi bussista.

Jo löi kello kaksitoista ja Leo kehotti nousemaan kyytiin jäähyväisten jälkeen. Tuosta kyydistä ei sen enempää ollut tietoa kuin että se on Venäläisten omia busseja ja halvin tapa päästä Pietariin(Juna 80e). Olin ainut ei-venäläinen koko bussissa, kukaan ei myöskään puhunut mitään muuta kuin venäjää. Johtuen länkkäri statuksestani tai jostain muusta syystä sain erityiskohtelun. Alunperin paikkani oli edessä mutta Leo tuli ohjastamaan takapenkkiin missä oli enemmän tilaa. Sen lisäksi muut saivat keltaisia paperiliinoja (jäi epäselväksi että miksi jaettiin) kaksi ja itse sain viisi. Joten hyvässä huomassa olin. Bussi lähti posottamaan kohti itää, jostain syystä kuitenkin pysähdyttiin Itiksen uimahallin eteen hengaamaan ja jengi vei ja haki tavaraa ruumasta. Tällainen ruumaoperaatio toistu monta kertaa matkan aikana kummallakin puolella rajaa. Kun taas päästiin jatkamaan matkaa Leo jakoi kaikille Lidilin katalogit. Tässä vaiheessa oli ilmeisen selvää että olen mukana venäläisellä ostosmatkalla. Mikäs sen mukavampaa:) Katalogeista huolimatta ei menty Lidiliin (ilmeisesti venäläiset tykkää lukea muuten vaan Lidilin katalogeja), mutta sen sijaan menimme kalakauppaan. Kalakaupassa kyllä myytiin kaikkea muutakin kuin kalaa, esim. makeisia ja muita herkkuja. Maantieteellisesti tuo kalakauppa sijaitsee jossain Porvoon ja Kotkan välimaastossa. Venäläiset olivat kohtuu liekeissä kalakaupasta, itse en oikein syttynyt, mutta jaloittelutauko oli tervetullut.

Koska yhteistä puhuttavaa kieltä ei matkaisäntämme Leon kanssa ollut, näytti Leo aina kellosta että missä kohtaa viisari on kun lähdetään. Seuraava pysähdyspaikka oli Rajamarket pari kilsaa ennen Vaalimaan tullia. Venäläiset osti kaupan tyhjäksi Fairysta ja muusta luksuksesta, itse keskityn taas lähinnä jaloitteluun. En ollut kuullut suomenkieltä Helsingin jälkeen enkä kuullut sitä Rajamarketissakaan. Rajaseutu itsessään vaikutti jo siltä kuin olisi toisessa valtiossa.

Suomen tullissa ei tarvinnut kuin vilauttaa passia. Tämän jälkeen ajoimme reippaan kilsan ilmeisesti jonkin sortin ei kenenkään maata (olisi pitänyt hypätä kyydistä ja perustaa valtio). Päädyimme pitkään ja sekaisaan autojen jonoon. Osa autoista etuili toisia autoja, osa ei. Röyhkeimmät ajoi jonon perältä suoraan ensimmäiseksi. Tuota kaaosta kesti reipas tunti. Onneksi saimme nauttia venäläisestä elokuvast sillä välin. Vaikka en sanaakaan ymmärtänyt niin se ei haitannut, sen verran universaalia huumoria sisälsi että helposti pystyi katsomaan. Kelpo pätkä. Tuo elokuva oli ensimmäinen merkki siitä yllättävästä asiasta että missään ei näy juurikaan länsimaiden vaikutusta. Kaikki leffat ja musiikki mitä katukuvassa ja muualla näkee on venäläistä tuotantoa. Normaalisti kun matkustaa, näkee jenkkileffojen mainoksia ja bändien keikkajulisteita jne. Täällä ei juurikaan. Ihan oma maailmansa ja sinälleen ihan hauskaa vaihtelua.

Edetessämme kohti tullia katsoin erästä rekkaa jonka kontissa luki China. Ensimmäinen ajatus oli että voi kuinka kaukaa tuo rekka on tullut. Sekunttia myöhemmin tajusin että olen matkalla sinne. Sinä hetkenä sillä pimeän bussin takapenkillä nousi sellainen hymy naamalle että kummallakaan puolen rajaa tuskin oli sillä hetkellä vastaavaa.

Pääsimme vihdoin tulliin jossa matkanjärjestäjät taistelivat siitä kenen ryhmä pääsee ekana. Muut ryhmästämme pääsivät suoraan läpi mutta itselleni lyötiin maahantulokortti käteen ja jonon perälle. En ikinä ryhtyisi tullimieheksi. Tullimiehet ja naiset ei koskaan hymyile.

Kun vihdoin pääsin tullista läpi kiirehti Leo vastaan ja minut bussille. Sain aploodit muilta matkustajilta. En vieläkään tiedä että sen vuoksi että olin myöhässä, vai sen vuoksi että olin päässyt niinkin nopeasti.

Muutaman tunnin ajelimme venäjälle. Ilmeni että edessä istuva rouva osaa joten kuten puhua suomea. Hän tulkkasi muille ja kyselivät että mihin olen menossa ja tullaanko minua vastaan. Mummot kauhistuivat kun kerroin että ketään ei ole tulossa vastaan ja en tiedä paikan jonne olen menossa osoitetta, mutta ehdin tulostaa rakeisen kartan mukaan jossa on pari hostellia merkitty täplillä. Rouvat olivat varmoja että olen matkalla surman suuhun. Sanoin että njet problem ja lähdin talsimaan Nevski Prospektia pitkin. Olen kerran kävellyt Manskun melkein puoleen väliin, joten päättelin että kyllä sillä kokemuksella nyt yksi Nevski taltutetaan. Kävely teki muutenkin hyvää pitkän istumsen jälkeen. Kello oli noin 23.20 ja lauantai-ilta joten menoa riitti. Näin mm. aitoja katuprostituioituja ja muuta ison maailman meisinkiä. Komean karttani johdattelemana kiertelin Nevskin jälkeen pienempiä ja pimeämpiä kujia, välillä näkyi ihmisi välillä ei. Ensimmäistä hostellia ei löytynyt, joten läksin etsimään toista. Puoltoistatuntia bussilta lähdön jälkeen vihdoin löytyi tuo toinen. Hostellin nimi on Club Sabrina (I know, kuulostaa hiukan joltain muulta kuin hostellilta:D ) ja on parhaita missä on tullut käytyä. Kaikki skulaa ja brekkari kuuluu hintaan (täällä syödään lättyjä aamiaiseksi, ei pitäne syödä joka päivä ettei tule pläskiks). Miinuksena sanottakoon että putkassakin on paremmat patjat kuin täällä. patja on noin sentin ohut joten meisinki on sama kuin nukkuisi lattialla. Mut karaisee vaan mun Spartalaista kehoa:) Kämppiksinä ranskalainen ja alaskalainen sälli. Alaskalainen oli käynyt Suomessa ja hehkuttaa että se on maailman paras mesta.

Seuraava päivä piti sisällää kaupungilla kiertelyä, tomaattimehua<3 omituisia kauppoja (kaikki auki sunnuntaisinkin), iisakin kirkon (melkein puoliksi ortodoksina oli mahtavaa päästä tuonne. oli kyl hiukan eri menot kuin meil khlystiläisillä. jouduin opettelemaan miten tuo ristinmerkki tehdään etten eroaisi muista)

Täällä sulautuu massaan kohtuu hyvin kun heittää vaan hupun päähän ja ei turhia hymyile. Jos joku tulee uhkaavasti käyttäytyyn niin näyttää siltä että meinaa leipoa lättyyn ja muuten näyttää siltä että koira on kuollut ja mikään ei kiinnosta. Tämän paikallisen käyttäytymiskoodin adoptoituani kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota. Mut kyl välil joutuu hymyileen ja onneks nääkin hymyilee:)

Siinä vähän tekstiä, tai oikeastaan aika paljon, saa nähdä jatkossa että ehtiikö läheskään näin pitkiä tekstejä kirjoittaan. lupaan kuitenkin pyrkiä tänne jotain aina kirjoittamaan.

Tarinan lisäksi löytyy siihen liittyviä kuvia. Niiden suhteen teen niin että samalla nimellä millä tänne blogin luon, teen facebookkiin (koska sen kuvaohjelma on huomattavasti käytännöllisempi kuin tämän oma ja helpompi olla rikkomatta tekstiä kuvilla). Jos tätä lukee joku joka ei ole ystävissäni facebookissa (suurinosa taitaa olla, jos tätä nyt joku edes lukee :D) niin Anselmi Lehto nimellä olen siellä. Laitan kuvista myös tänne linkin niin löytyy toisinkin päin.

Nyt sitä lättyä ja parranajoa->

Alku

Allright. Pistetääs blogi pystyyn kun on kylillä tullut luvattua moista. Eli reissublogia on luvassa.

Reissuidea sai alkunsa jo puoltoistavuotta sitten kun oltiin tekemassa reilireissua (Saksa, Itävalta, Slovenia, Kroatia, Bosnia, Serbia, Makedonia, Kreikka, Italia & Vatikaani). Reissu oli elon parhaita päiviä joten silloin tuli tajuttua että tätä häätyy tehdä enemmänkin. Silloin oli koulu vielä pahasti kesken ja suunnitelma oli että viimeistaan ensikesänä samantyylinen reissu mutta pidemälle, mahdollisesti Intiaan koska sinne pääsee pienelläkin budjetilla.

Keväällä näytti pahasti siltä että ei toivoakaan reissun suhteen. Kesällä yritettiin Herkon kanssa väsätä pikaisesti viikon reissua Norjaan ja vaihtoehtoisesti pariksi viikoksi Kreikkaan Hammockien (laskuvarjokankaasta tehty riippumatto) kanssa kiertelemään. Kumpikaan ei onnistunut, lähinnä sen takia että olisi joutunut lähtemään niin hätäisesti ettei ollut hirveästi järkeä.

Kun kumpikin noista suunnitelmista jäi toteutumatta oli selkeää että kesäksi ei enää ehdi, joten talvella sitten lämpimään. Aluksi mielessä oli lähinnä lähteä vuodenvaihteen jälkeen Intiaan 1 - 1,5kk. Mitään tämän suurempaa ei alunperin ollut mielessä, vaan lähinnä se että säästää siihen asti mahdollisimman paljon ja hoitaa koulun loppuun.

Syksyn mittaan kävi kuitenkin selväksi että saan säästettyä enemmän kuin kuukauden budjetin ja kun kauas menee niin siellä kannattaa olla kauan, ihan jo taloudellisessakin mielessä koska matkat maksaa paljon suhteessa elämiseen. Toki toinen ja tärkeämpi syy on se että matka on paljon jotain isompaa jos kyse on kuukausista viikkojen ja päivien sijaan. Matkustamisen ja näkemisen lisäksi pääsee elämään monta paikkaa.

Työsopimukseni oli tehty joulukuun alkuun asti, mutta pyysivät että jäisin ainakin vuodenvaihteeseen asti. Lopputyöni oli tekeillä ja deadline eli kalmanraja merkittynä vuodenvaihteeseen. Joten aika luonnostaan tuli päätös siitä että tuolloin on paras aika lähteä. Niinpä päätin tahkoa lopputyön valmiiksi ja olla pyytämättä sopimuksen jatkamista. Työantaja ei olisi missään tapauksessa myöntänyt kuukaudenkaan vapaata ja projektit oli sopivasti merkitty loppumaan 9.1, joten tuo muodostui päättöpäiväksi. Aluksi ajatus siitä että lopettaisi työt pidemmäksi aikaa, tuntui pahennusta herättävältä. Mutta kun rupesi miettimään että minkä takia tässä on tullut koulut käytyä ja duunia paiskittua, jos ei itseni takia, niin tajusi että siinä ei ole mitään väärää että käytän työllä ansaitut rahat siihen että ostan aikaa ja maailman sen sijaan että ostaisin asioita joita en tarvi. Toki saa unohtaa urahaaveet (jos sellaisia olisi) kuin näin tekee, sekä ottamaan riskin väliaikaisesta työttömyydestä. Mutta tiedostan tämän kuten myös sen että ihmisellä on vain yksi elo ja se tulee käyttää parhaaksi näkemällään tavalla muiden ihmisten ja instanssien odotusten sijaan. Yhdelläkään puolenvuoden palkalla ei voi ostaa takaisin sitä että olin kerran 26-vuotias ja kiersin maailmaa. En halua kuolinvuoteellani kelailla että olisi pitänyt lähteä.

Koska reissusta oli muodostumassa entistä pidempi vaihtui kohdekin. Vaihtoehdoiksi nousi Trans-Siberian kautta Aasiaan ja Etelä-Amerikka. Koska en omaa vielä tarvittavaa espanjankielentaitoa, päädyin ensin mainittuun.

Viimeiset kolme kuukautta oli melkoista puurtamista. Omalla tavalla elon raskaimmat. Aika meni lähinnä siihen että töistä kotiin ja kotona lopputyön puurtamista kunnes lyhyet unet ja koko rumba uudestaan. Siinä samalla sitten yritti vielä reissua suunnitella. Vihaan edelleenkin lopputöitä enemmän kuin ruttoa, vaikka omani on valmis:D Yksinkertaisesti vain käsittämätöntä että kukaan kuolevainen tuhlaa rajallista aikaa moiseen touhuun. Sikäli opiskelu oli nastaa ja sain siltä erittäin paljon, mutta ehkä juuri siksi turhautti väsätä työtä jossa sisältöä tärkeämmäksi nousee miljoonan eri muotoseikan runkkaaminen.

En muista ikinä viettäneeni sosiaalisesti yhtä hiljaista aikaa kuin noi kuukaudet. Siksi eloni raskaimmat, mutta myös erittäin opettavaiset koska huolimatta tiukasta säästökuurista, pahimmalta tuntui se ettei ollut aikaa itselle ja ystäville. Säästämisen takia asioista luopuminen ei tuntunut missään määrin niin pahalta. Onneksi ei tarvi enää tuollaiseen rumbaan ryhtyä vaan voi käyttää elämää elämiseen:)

Joten koitti 10.1 jolloin seikkailu alkoi. Tämä blogi tulee olemaan tarina seikkailusta junalla Kiinaan ja siitä kohti tuntematonta. Tällä hetkellä suunnitelma on seuraava: Helsigistä bussilla Pietariin (josta tätä juuri nyt naputtelen), junalla Moskovaan josta parin päivän jälkeen junalla Irkutsk nimiseen kaupunkiin (kolme päivää junassa) josta parin päivän jälkeen junalla Pekingiin.
Eli Trans-Siberia. Siitä eteenpäin ei ole tarkempaa suunnitelmaa mutta eiköhän se tässäselviä:) Kesän alussa kelasin tulla takaisin.

Joten ei muuta kun seikkailut kehiin. Ladys and gentleman, maailma on teidän: