Reissaamisesta

Kasaan tähän (ja lisää sitä mukaa kun valmiiksi saan) hiukan kokemuksia ja asioita mitä on tullut reissatessa opittua. Avaa varmasti hiukan aihetta niille jotka eivät reissaa ja niille jotka reissaavat, saattaa antaa jotain tippeja tai näkökulmaa:

Liikkuminen:

Tähän mennessä reissu on taitettu puhtaasti maateitse. Toivottavasti myös meriteitä tulee vielä nähtyä. Syy miksi ei vaan napattu lentoja on monta. Tärkeimpänä vanha viisas filosofia "ei se perille pääsy, vaan se matka". Suuri osa parhaista hetkistä on edelleenkin matkustamisista. Tunnen luissani ja ytimissäni jokaisen niistä about 17 000 kilometristä, enkä yhtään niistä vaihtaisi pois.

Ennen reissua tuli luettua matkailufoorumilta tiukkaa keskustelua lentämisen eettisyydestä. Hipeimmätkin puunhalaajat siellä tilitti että vaikka muuten luonnon tärvely on rikoksista kamalin, niin lentäminen on ok koska ei ole vaihtoehtoja. Joten tämä reissu on vähän niinkuin tribuutti noille sankareille. Lentäminen ei ole pakko vaan valinta (sinälleen en todellakaan karsasta lentämistä, nihilistinä minusta on hienoa kun poltellaan kerosiinia taivaalla). Thaimaahan pääsee maateitse jos vain on tarpeeksi tahtoa ja uskoa.

Seuraava tavoite olisi päästä laivalla Etelä-Amerikkaan. Katsotaan kuinka käy:)

Junamatkaa Ulan Batorista Pekingiin ja bussimatkaa Para Bangista Viantianeen lukuunottamatta olemme olleet aikalailla ainoat länkkärit mitä on näkynyt. Paikalliset ovat monesti ihmetelleet että miksi emme matkusta hienoimmilla peleillä tai paremissa luokissa kuten valtaosa tekee. Ihmiset ovat olleet todella otettuja kun olemme kertoneet että hintaakin enemmän asiaan vaikuttaa se että yksinkertaisesti pidämme valtavasti matkustamisesta heidän kanssaan ja että se on kokemuksista rikkain (jota se todellakin on). Kohtelu jota näiltä ihmisiltä olemme saaneet on mielettömän ystävällistä ja vieraanvaraista. Mielummin otan milloin tahansa snadisti kovemman penkin ja ne kaikki huiput ihmiset, kuin annan lukita itseni omaan ylhäisyyteeni omaan shloossiin tai ensimmäisen luokan korrektiin sieluttomuuteen.

Kiinassa on taksi, Mongooliassa ja Venäjällä kansantaksit, Laosissa tuk-tukit ja Vietnamissa skootterit. Mitään näistä ei voi olla huomaamatta, etenkaan kun etelämässä tulee joka toinen sankari ilmoittamaan että "motorcycle" ja vaikka kuinka sanoisi että "yes i can see" niin seuraava kysyjä on jo kulman takana. Jokainen noista on kuitenkin se yleisin kulkupeli täkäläisittäin. Niiden käyttäminen on joskus järkevää ja jokaista kannattaa kokeilla ainakin kerran ihan kokemuksen vuoksi. Kuskilta kannattaa tarkistaa aina että tietää varmasti mihin olette menossa. Erään kerran Kiinassa kuski vaikutti kovasti tietävän mihin oli ajamassa, iloisesti hymyillen ajoi kilsan verran kunnes tajusin kysyä että onko sulla mitään hajua mihin ollaan menossa, johon hymyilevä kuski vastasi päätään heiluttamalla. Noita välineitä tulee käytettyä melko vähän, terveillä jaloilla ja rajattomalla ajalla pääseen sen saman kilsan pari ja näkee samalla cityä. Mutta pidemmille (6-20km) keikoille noita tulee käytettyä ja hyvin toimivat jos sopii etukäteen soppelin hinnan.

Kieli:

Venäjällä on todella vaikea löytää englantia puhuvia paikallisia. Pietarissa ja Moskovassa taisi tulla yhteensä kaksi vastaan. Siltikin venäläisten kanssa tuntuu pärjäävän hyvin ilmankin. Venäjä on todella nasta kieli opetella. Mongoliassa ei oikeastaan kukaan hostellin henkilökuntaa lukuunottamatta puhunut englantia. Kiinassa tietyillä markkinapaikoilla puhutaan rajoittunutta englantia mutta peruskiinalaiset eivät puhu sanaakaan.

Joka maassa olemme yrittäneet opetella perus-sanastoa koska se on käytännössä ainut keino asioida paikallisten kanssa. Venäjää ja kiinaa olemme oppineet noin 25 sanaa/lausetta (joilla pääsee yllättävänkin pitkälle), muuta mongoliaa ja laosia vain pari hassua lausettasanaa. Kehonkieli on noussut arvoon arvaamattomaan ja sillä pärjää monissa tilanteissa. Parhaiten toimii silmiin katsominen ja hymyily.

Siperia opettaa

Matka ja tarina jatkuu. Tällä kertaa yö-bussista Lijiangista Laosin rajan tuntuman Jing Hongiin (matkaa sellaiset 17 tuntia). Bussi on sleepper eli sellainen joka on penkkien sijaan täytetty kaksikerroksisilla punkilla (tietysti bussi on myyty sen verran ylitäyteen että viimeiset tulijat nukkuvat lattialla). Vaikka kello on vasta kahdeksan niin on jo pimeää ja valot pois, joten kirjoittelen tätä puoliksi makuupussin alla ettei kukaan suotta häiriinny. En huomannut katsoa bussin merkkiä. Mutta ainakin eilen sai hyvät naurut kun katsoi erään lafkan bussihintoja. Kolme vaihtoehtoa josta kallein oli samanlainen kun toisiksi kallein, mutta sen mainostettiin olevan aito Volvo. Joten te siellä kotosuomessa jotka pääsette aidon Volvon normaalilipun hinnalla, olkaa onnellisia;)

Mutta takaisin Moskovaan. Ehdittiin kuin ehdittiin Trans-Siberian pisimpään yhtenäiseen osuuteemme, eli junamatka Moskovasta Irkutskiin. Neljä päivää ja neljä yötä. Alunperin oli ajatuksena matkata kuten valtaosa Trans-Siberian matkaajista, eli toisessa luokassa. Eli neljän hengen kabiinissa. Tytöt olivat kuitenkin saaneet päähänsä että kolmannessaluokassa voisi matkustaa, vaikka sitä pidetäänkin pahamaineisena "karjaosastona" josta liikkuu toinen toistaan epämääräisempiä ja villimpiä kuvauksia. Eipä tarvinut paljoa lietsoa kun olin itsekin sitä mieltä että totta helvetissä mennään tsekkaamaan onko moiset legendat totta. Lippujen hommaaminen etukäteen osottautui erittäin haasteelliseksi. Vr välittää ykkös- ja kakkosluokan lippuja mutta ei halua koskea kepilläkään kolmanteen. Etsintöjen jälkeen löytyi Kalliosta (mistäpä muualtakaan) venäläinen matkatoimisto joka välittää myös kolmatta luokkaa. Ilmeni kuitenkin että heidän kautta liput olisivat 25 prosenttia kalliimat "lakanamaksujen" sun muiden lisien kautta jotka joutuivat pulittamaan Venäjän Vr:lle RZD:lle. Joten päätimme pitäytyä matkailun kultaisessa säännössä: ennalta varaaminen tappaa luovuuden. Joten kaikki liput on tähän mennessä ostettu lapulla johon olemme tuhrustaneet joko paikallisten tai sanakirjan avustuksella mitä haluamme. Muutama niistä on vielä muistona, myös Mos-Irk. Siinä on komeasti mm. piirretty tikku-ukoista esimerkki että haluaisimme yläpedit:)

Kolmatta luokkaa kutsutaan Venäjällä nimellä platskartnyi, eli ilmeisestikin kansanvaunu. Sitä se kyllä kaikessa parhaudessaan oli. Kun Tatyana oli tarkastanut lippumme, sisään vaunuun jossa oli vastassa toistakymmentä ihmettelevää silmäparia. Siinä missä suurin osa reissaajista ei ole nähnyt platskartnyitä, niin eipä tainnut suurin osa platskartnyistäkään nähnyt reissaajia.

Ylähyllymme löytyivät, ei muuta kuin kamojen purku, Trans-Siberian alun kunniaksi juodut yhdet pivat (kalja) ja nukkumaan. Seuraavana yönä pienen herätyksen hetken tarjosi baabuska (mummo/isoäiti) joka saapui kekkulissa alapedille. Baabuskan päivä alkoi pivalla ja päättyi pivalla. Täti oli matkalla Venäjän kaukaisimpaan kolkkaan, luoja tietää kauan sinne matka kestää, ainakin sen 10 päivää. Baabuskan lisäksi slooshimme koostui Einasta, aliupseeri ja herrasmies. Kaksi vuotta inttiä takana ja kaksi edessä. Oli ilmeisestikin ainoalla pidemällä lomallaan. Victoria, kahden pojan ja kahden miehen (Uzbekistanalainen njet harasoo kun ei käy töissä, Moskovalainen parempi) nainen Uzbekistanista, Muslimi ja piti meistä hyvää huolta kun me muut kristittyinä oltiin välillä päät kipeänä kun jouduttiin nauttimaan alkoholia.

Muu vaunu koostui mm. Naapurin baabuskasta, neuvostoaikainen laulutähti, 6 poikaa ja 14 lastenlasta. Neuvostoliiton myöntämän ansiomerkki kultturiuroteosta. Laulu särki vieläkin sydämen. Se hehku joka aikanaan lumoitsi yleisöt oli vieläkin läsnä ja vaikka ikää oli todella kunniotettava lukema, niin siltikin näkyi se kauneus joka katseet on naulinnut.

Samassa looshissa mm. muori Armeniasta, Holigan (mahti tyyppi), sankari Ukrainasta (jolle muut vittuili jatkuvasti meneillään olevast kaasuputkiselkkauksesta). Muita vaunun sankareita oli joukko urheilukisoista palaavia nuoria, Max ja Maxin joko serkku tai poikaystävä (jäi vähän epäselväksi). Max haluisi tulla "Max World DJ" eli ilmeisestikin maailman parhaaksi Dj:ksi. Iki-ihana vaunuisäntä ja emäntämme Tatyana ja Dima. Sekä monen monta muuta iloista ihmistä.

Vaikka valmista yhteistä kieltä ei ollut, niin sellainen löytyi hyvin nopeasti.

Kävimme jopa pitkiä keskusteluja eri aiheista, sanakirjan, piirtämisen, elekielen ja ennenkaikkea venäjän avulla (venäjää osaa vaikkei osaiskaan). Niin paljon tapahtui tuon neljän päivän ja yön aikana että en lähde niitä tänne kirjoittelemaan, vaan kertoilen niitä joskus vaikka nuotion ääressä. Vaikka jos jotain niin tuota ei kertomalla pysty välittämään, sen häätyy itse kokea.

Erikseen voin tässä kuitenkin kertoa pyhimyksen päivästä. Herättiin päät hiukan kipeänä edellisillan vodka ja kulttuuritarjonnasta, kun naapuri looshi toi Liisalle shampanjaa sänkyyn. Oli jonkun pyhimyksen juhlapäivä ja tokkopa sitä juhlia pitää. Joten ei muuta kuin kylään naapurilooshiin. Siellä oli pidot parhaillaan. Venäläisiä herkkuja kuten hilloja, suolakurkkuja, leipää jne. Yhdessä vaiheessa pöytään lyötiin iso lihanpala joka osoitautui villisiaksi. Siinä se päivä vierähti iltaan asti keskusteluja käyden ja nauren.

Mikään ei voita venäläistä vieraanvaraisuutta.

Juna saapui Irkutskiin ja tuli jäähyväisten aika. Oli haikea hetki kävellä vaunun läpi, kätellä jokainen vastaantullut, vaihtaa hyvän onnen toivotukset ja kiitokset jokaisen kanssa. Baabuska ja Eina tuli vielä ulos saatille. Kunnon rutistus baabuskaa ja kättelyt Einan kanssa. Voi hyvinkin olla etten koskaan enää tule näkemään ketään noista, mutta jokaisen heistä tulen aina muistamaan.

Juna 044 on edelleenkin reissumme tähtihetki ja sellaisena varmasti tulee pysymäänkin. Mikään maailman ihme ei voita noita ihmisiä.

Irkutskissa saimme kokonaisen kämpän itselle koska siinä olleessa hostellissa ei sillä hetkellä ollut muita asukkeja. Iso sänky ja kylpyamme oli melkoista luksusta junamatkan jälkeen ja ennen kaikkea suihku. Voi pojat, niin itse kuin vaatteet haisi melkoiselle neljän päivän jäljiltä. Kaikki suoraan pesuun. Hostellin omistaja jätti meille avaimet edes tietämättä meidän nimiä, melkoinen luottamus. Kaikin puolin loistomesta. Oli kyl taagia availla (se avaaminen oli kohtuu vaikeaa) matkalta jäänyt hanhenmaksa-tölkki ja syödä se finncrispien kanssa (löydettiin Moskovasta maailman parasta hapankorppu, made in Finland:). Seuraava aamu reissun jalkeen ja hengähdys rauhallisen aamupalan merkeissä on aina tykki juttu.

Irkutskissa säädettiin lääkäri jalalleni ja muita tarpeellisia säätöjä pari päivää. Tämän jälkeen kohti Listyanka nimistä kylää Baikalin rannalla. Baikal on tuo jättimäinen järvi kaukana Siperiassa. Yksi syvimmistä ja isoimmista, omaten himmeän läjän erillaista luontoa ja eläimiä, joista melkoinen osa esiintyy vain siellä. Wikipedia ja biologianopettaja kertoo lisää.

Bussi saapui baikalille eikä meillä tietystikään ollut hajua yöpaikasta. Onneksi kylän ainoan hotellin respan nainen oli erittäin auttavainen ja ymmärtäväinen. Muutaman puhelun jälkeen paikalle saapu Yuri jolla oli mökki vuokrattavana kohtuu hintaan. Yuri oli melkoinen bisnesmies, tai ainakin yritti tehdä kaikesta bisnestä, lopputulos yleensä hyvä yritys ja loistavaa tilannekomiikkaa. Muutenkin melkoinen hösöttäjä, joten tarjosi monet hyvät naurut. Yurin "näköala järvelle" osoittautui "näköala naapurin tiiliseinään" mutta muuten erittäin kelpo mökki joten ei valittamista. Oli todella nastaa vain olla pari päivää. Käydä kalatorilta hakemassa maailman parasta kalaa, omulia, juoda kuumaa kaakaota sekä lämmitellä takkatulen ääressä.

Siperia näytti kylmyytensä ja illalla sammui vielä kamiina. Ihme ja kumma en saanut partiolaisen taidoillani takkaa syttymään (johtui varmasti enemmän kosteista puista kun taidoista, yeah right). Joten eipä auttanut kuin kasata kaikki peitot ja mennä niiden alle. Mutta tässäpä vieläkin ollaan, joten ei jäädytty hengiltä.

Seuraavana päivänä käytiin vielä katselemassa Baikalia näköalapaikalta ja mahtavaia pläskinorppia nimeltä nerpa, jotka asuvat Baikalissa. Niiden hedoinistinen omulin syönti ja huoleton selällään uinti muistuttaa vieläkin siitä että elämä on yksikertaista ja helppoa, jos vain keskittyy olennaiseen.

Baikal lunasti lupauksensa ja oli todellakin mahtava paikka. Oli kohtuu päheeta lähteä kalamarkkinoille ostaan omulia ja palata lämpimän hellan ja kuuman kaakaon äären. Mökkifiilis, i love.

Taikaisin Irkutskiin mennessä miliisi oli sulkenut pääväylän mutta ei ohjannut liikenettä mitenkään. Meidän jermu kuljettaja jaksoi katsella sitä tovin verran, kunnes meni ja itse ohjasti koko kolmikaistaisen tien uuteen uskoon ja ajeli meidät pikkuteitä pitkin Irkutskiin. Aika sonni ukko, sormista puuttui kolmannes ja olemus kuin merijalkaväen kenraalilla. Ei siinä poliisit eikä muut autoilijat uskaltaneet vastaan panna. Suuntasimme kiireen vilkkaan asemalle mutta puolituntia eri lippuluukkujen jälkeen (antoivat käsimerkein ihme ohjeita siitä mistä saa kansainväliset liput, löysimme luukun ja saimme kuulla sen menneen kiinni 40 minuuttia aikaisemmin. Vastoinkäyminen oli kuitenkin helppo hyväksyä koska en ole koskaan reissatessa varannut mitään lippuja etukäteen ja harvoin majoitustakaan, joten mielummin kestää tuollainen päivän viivästys kuin siirtyä varmempaan ja vähemmän jännittävään tyyliin.

Ei muuta kuin takaisin Admiral hostelliin. Onni onnettomuudessa. Hostellin pitäjän nainen oli kauhuissaan rikkinäisistä tennareista (vaik sanoin et nää on tosi hyvät, ilmastointi pelaa ja kaikkea) ja antoi yhdet hostellinomistajan bootseista. Oon aina kelannut että kun oon vanha ukko niin hommaan bootsit, mut sainkin ne jo nyt. Voi pojat, olo oli kuin John Waynella kun kannat kopisten marssin ostamaan lippuja seuraavana päivänä ja etenkin kun kierteli Mongolian aroilla. Cowboy on cowboy, vaikka meressä uittais.

Nyt oli siis liput, joten ei muuta kuin kaupan kautta junaan. Vaunuemäntänä toimi Jurina/Elena. Painonnostajalta näyttävä möreästi puhuva ja hyvällä huumorintajulla varustettu nainen. Liisa kehaisi jossain vaiheessa venäjäksi että olet kaunis johon Jurina vastasi asianmukaisella vittuilulla:)

Maisemat alkoivat muuttua lumisista aavikkoimaisemmiksi seuraavana aamuna. Viimeinen etappi Venjällä oli Nauski niminen kylä. Pysähdys kesti useamman tunnin joten lähdimme valloittamaan paikallista kukkulaa ja käymään kyläkaupassa tuhlaamassa viimeiset ruplat rinkeleihin. Takaisin tullessa juna liikkui joten juostiin kuin horkkaiset diskossa ja hypättiin kyytiin. Kyseessä oli kuitenkin vaan raiteiden vaihto, joten selvittiin säikähdyksellä.

Jurina ajatteli säästää muita matkustajia ja laittoi meidän hyttiin (Irkutsk-Peking välille ei saanut platskartnyitä:( ) humalaisen Ukrainalaisen nimeltä Nick. Tämä Ukrainan lahja maailmalle löi vodkat ja muut rekvisiitat pöytään ja ei auttanut kuin kilistellä. Nick oli enemmän tai vähemmän laittomasti Mongooliassa tulkkina ja oli heittämässä vain päiväkeikan rajan yli saadakseen pidennystä maassaololleen. Illanvietto sujui railakkaasti. Koitti raja ja tullin setä löi laput pöytään jotka piti täyttää, railakkuudesta johtuen laput tuntuivat kohtuu haasteellisilta, joten virheitä tuli kiitettävä määrä. Kiitos venäläisen byrokratian jokaiseen virheeseen tuli kirjoittaa korjauksen viereen allekirjoitus jonka setä sitten leimasi. Voin sanoa että kohtuu täynnä leimoja ne laput:) Hauskojen juhlien jälkeen oli herätys kello kuusi aamulla. Nick tunsin Golden Gobi nimisen hostellin pitäjän ja järkkäsi meidät sinne. Golden Gobi on ehdottomasti parhaimpia hostelleja missä on koskaan tullut oltua, henkilökunta (etenkin omistaja Ugi) parhautta. Kotoisa ja mukava paikka hengata. Jännitystäkään ei puuttunut. Eräänä päivänä kohtuu viinaan menevä ja kohtuu nolo Uusi-Seelantilais pariskunta oli jostain ihme syystä juopotellut vodkaa kadulla keskellä päivää ja joutunut pidätetyksi. No kuulustelujen jälkeen kytät toi ne hostellille ja tämä kohtuu nolo nainen oli ihan hysteerisenä ja mies lähinnä naureskeli tapahtuneelle ja yritti pitää pokkansa. Koko muu hostelli ei voinut olla nauramatta koko tilanteelle ja Liisallekin joutui melkein laittamaan tyynyn suuhun. Mutta pässiydestä palkitaan jopa Uusi-Seelantilaisia.

Ulan Batar oli melkoisen eksoottinen paikka. Yksi pääkatu ja kaikki vähän vinksin vonksin. Nyt näytettiin jo eriltä kuin paikalliset, joten tuijotus ja lapsikerjäläiset

tuli mukaan kuvioihin. UB on maailman aurinkoisin ja kylmin pääkaupunki, kumpaakin oli tarjolla, mutta kuivasta ilmasta johtuen 35-astetta pakkasta ei tunnu kovinkaan pahalta siellä.

Aamulla Choko niminen kuski saapui hakemaan meitä ja matkasimme kohti Terelizin kansallispuistoa, jossa patikoimme vuorta valloittamaan. Mukana oli kohtuu omituinen jenkki nimeltä Dan. Jokaisessa kuvassa Dan poseerasi Cocacolan kansa näyttäen peace merkkiä. Omituisia nuo amerikkalaiset. Kavutessamme alas vuorelta törmäsimme kohtuu hämmentävään paikkaan. Keskellä Mongoolian kansallispuistoa ison kiven juurella oli saatananpalvojien uhripaikka. Paikalla oli monen kokoisia luita ja kalloja, ristiinnaulittu lammas. Lampaan villasta tehty kyltti jossa luki death, tyhjiä viinapulloja ja luita, paljon luita.

Hieman auki jäi laakson asukkien osuus tapahtumiin. Paikalle pääseminen ilman täkäläisten huomaamista ja kapuan pihassa oleva päänahka pistivät miettimään. No sitä emme koskaan saa tiettää, mutta spooky tunnelma laaksossa kyllä vallitsi. Kävimme tsekkaamassa vielä Buddhaluostarin ja jatkoimme matkaa kohti seuraavaa kohdetta.

Ajelimme valtatietä menemään kun yhtäkkiä Choko kaarsi autonsa keskellä aroa ja lehmiä. Kelasin että nyt se tuli hulluksi, mutta näytti siltä että Chokolla oli suunnitelma. Mitään kunnollista tietä ei ollut näkyvissä mutta Choko vain päästeli menemään pikkuautollaan lumen repiessä pohjaa. Kymmeniä kilometrejä ajoimme keskellä autiomaata. Ainut merkki ihmisestä oli keskellä aaviokka ollut jättimäinen neukkujen entinen lentotukikohta (sen kokoinen että kun sinne laittaa koko mongolian ilmavoimat niin parit lisää mahtuis hyvin). Aloin jo miettiä että olemme matkalla ei mihinkään, kunnes noin 30 ja risat jälkeen saavuimme solaan jossa oli muutama jurtta (jurtta on hiukan teltan oloinen asumus. Yli 50% mongoolialaisista asuu edelleenkin jurtassa). Siellä paikallinen perhe tarjosi meille kohtuu eksoottisia safkojaan jonka jälkeen vaelsimme viereisin tunturin huipulle. Missään ei näkynyt mitään muuta kuin loputtomasti tuntureita. Silloin tajusi ettei varmasti koskaa aikaisemmin ole tullut oltua niin kaukana mistään. Aurinko alkoi vedellä viimeisiään joten häätyi palata jurtille ettei sudet tule ja syö. Oli mahtavaa viettää tuo yö paikallisten kanssa ja tutustua heidän eloonsa. Täytyy sanoa että vaikka paljon samaakin on, niin myös paljon eriä. Henkilökohtaista tilaa ei ole juurikaan jos ollenkaan perheenjäsenillä ja kaikki tapahtuu yhteistoiminnassa muiden kanssa. Ihailtavan omavaraisesti näytti toimivan tuo pieni karjankasvatusyhteisö. Ihme kyllä vaikka mulla oli kylän komeimmat bootsit, niin ne eivät kysyneet et haluunks liittyä cowboyksi niinden paimentolaisyhteisöön.

Seuraavana aamuna suunnistimme toiseen luonnonpuistoon ratsastelemaan hevosilla. Kuten emäntämme Ugi sanoi, Mongoolia ei voi nähdä ellei ratsasta hevosella. No tietysti se mun heppa oli sitten todella jukuripää. Mutta koska itsekään en ole ihan helpoin lapsi aina ollut niin ymmärsimme toisiamme ja lopuksi yhteispeli alkoi sujua. Oppaan heppa oli kivan oloinen kunnes yritti potkaista Liisan hengiltä.

Parasta Mongooliassa on ehdottomasti maaseutu ja Golden Gobi guesthouse. Ekaa kertaa tuntui lähteminen pahalta kun joutui hyvästä sen ihanan henkilökunnan. Tähän mennessä Mongoolia on ainut maa mihin ei ole päässyt "sisälle". Kultturi on omituinen ristisiitos Eurooppalaista ja Aasialaiasta kulttuuria jonka ymmärtäminen vaatisi monta yötä paikallisten kanssa aavikoilla ja paimentolaiseksi ryhtymistä. Kuitenkin se on erittäin antoisia kulttuuri juuri erillaisuutensa takia. Paimentolaisuudesta voi oppia paljon ja etenkin reissaajaluonteelle se on lähellä sydäntä.

Ehdimme vielä lähteä ulos Liisan broidin täkäläisen ystävättären kanssa. Neiti oli osallistunut täkäläiseen "idols"-kilailuun ja oli 25 finalistin joukossa (voittoa ei ikävä kyllä tainnut tulla). Kierros UB:n diskoissa kertoi sen mitä olin arvellutkin, meno oli yhtä hyvää kuin Venäjälläkin. Seurueet tilaa vodkapullon pöytään ja juo sen kaljanlipittämisen sijaan.

Ulan Batorissa tutustuimme suomalaiseen pariskuntaan Ottoon ja Janitaan jonka kanssa matkasimmekin Pekingiin ja ajan siellä. Trans-Mongolian viimeinen junamatka. Olisi ollut pyhähäväistys matkata ilman perinteikästä vodkapulloa, joten hauskaa taas piisasi.

Juna lähti aamukuudelta ja koko päivän ainut mitä näkyi oli aavikkoa. Se oli Gobin aavikko se, korppikotkineen, aropupuineen ja kettuineen. Tuon päivän jälkeen ymmärsi mitä aavikko tarkoittaa. Aavikko on iso.