Paruski

No niin. Nyt on kone jolla kirjoittaa. Sen myymiseen tarvittiin viisitoista kiinalaista.

Vähän aikaa ja paljon kilometrejä on kulunut siitä kun viimeksi tuli kirjoiteltua. Jo matkan alussa huomasi että on täysin mahdotonta kirjoittaa tätä ja laittaa kuvia ilman omaa konetta, koska hostellien/nettikahviloiden koneilla ei pystynyt hoitamaan edes välttämättömiä asioita, saatika sitten mitään muuta. Ulan Batorista (Mongolian pääkaupunki) on sen peräkylä ettei siellä oltukaan kuultu miniläppäreistä, läppäritkin oli suurimmaksi osaksi jotain erittäin hämärää merkkiä.

Joten kun Pekingiin saavuttiin niin ensitöiksi täkäläiseen elektroniikka-mekkaan. Kiinalaiset eivät osaa tehdä mitään yksin. Tämänkin sylissä olevan miniläppärin myymiseen tarvittiin viisi aktiivisesti hääräävää kiinalaista ja kymmenen taustajoukkoihin:D

Edellinen blogi taisi päättyä siihen kun olin lähdössä heittämään museokierrosta Pietarissa, joten jatketaan siitä.

Koitti viimeinen ilta Pietarissa. Kohtuullisesti kävelleenä (reissuun mukaan lähtenyt kävelymittari näytti reippaat kakskyt kilsaa sille päivälle) lompsin vastaan Liisaa.
Alunperin olin suunnitellut lähteväni reissuun yksin koska kellään frendillä ei sattunut olemaan puolta vuotta vapaata ja tarvittavia masseja säästössä. Kirjoitin kuitenkin eräälle matkafoorumille suunnitelmani ja pyysin ilmoittamaan jos joku on samoihin aikoihin menossa junalla koska jengi pelotteli että talvella junassa voi tulla yksin tylsää (voin kertoa ettei tulisi, venäläisten kanssa ei tule koskaan). Tätä kautta törmäsin netissä Liisaan joka oli kaverinsa Hannan kanssa menossa samaan suuntaan samaan aikaan. Joten päätimme lyödä hynttyyt yhteen ja matkustaa yhdessä ainakin trans-siberian. Olin aluksi kelaillut mennä suoraan läpi mutta tytöt saivat vaakuutettua että matkan varrella on nähtävää.

Viikkoa ennen h-hetkeä ilmoitti lääkäri Hannalle että syksyllä poikki mennyt jalka ei ole vielä kunnossa (toisin kuin toinen lekuri oli väittänyt) ja pisti puolen vuoden sairaslomalle ja matkustuskieltoon:( Uutinen oli luonnollisestikin kohtuu shokki meille kaikille. Hiukan alkoi jännittämään matkustaminen kahden tytön kanssa jonka on vain tavannut pari kertaa ennen reissua ja jota ei tunne laisinkaan. Liisa on osoittautunut mitä mainoimmaksi matkaseuraksi. Ollaan melkoisen loistava taistelupari ja täydennetään kätsysti toisiamme, vaikka meissä onkin todella paljon samaa. Thank god kävi näin onnekaasti, olis kauhiaa matkaa jonkin nihkeän lyylin kanssa. Kaikkihan toimii kun muistaa ystäviltä saadun neuvon sanoa kaikissa pulma tilanteissa "et kai sä nainen kuvittele" :D (Kiitos neuvosta ystävät rakkaat).

Liisa tuli samoilla bussimetodeilla kuin meikäläinen. Neidin saavuttua suuntasimme asemalle ja ostimme hienolla itsetehdyllä venäläisellä lapulla kaksi lippua yöjunaan Moskovaan. Tuo oli ensikosketuksemme oi niin ihanaan Venäjän rautateihin.

Olimme Moskovassa aamukuuden aikaan joten lähdimme metskaamaan hostellin, joka löytyikin kohtuullisen helpolla (no Liisa oli kylläkin kadottanut meidän kartan joten hiukan meni arpomiseksi, mutta siitäkin selvittiin). Siinä missä Pietari on todella historiallinen kaupunkin ja joka paikassa näkyy menneet vuosisadat, niin Moskovassa näkyy mennyt vuosisata ja kommunismin jäljet.

Hostellin ja aamupalan jälkeen suuntasimme punaiselle torille. Setä Lenin olisi kääntynyt haudassaan kun olisi nähnyt että keskelle sitä oli pygätty jonkin sortin luistinratadisko.
Koska Lenin mausoleumi oli juuri aukeamassa päätimme käydä morjenstamassa Lenskaa. Voi pojat mikä elämys. Oli kuin kummitusjuna mutta sata kertaa kovemmat kiksit. Mausoleumi oli valaistu tummanpunaisella ja joka paikassa oli hämärtävää. Joka paikassa myös seisoskeli sotilaita ja oli kuin olisi bunkkerissa ollut. Siellä se Lenska sitten makoili. Suosittelen todella paljon kaikille jotka Moskovaan sattuvat (eilen käyty Maon mausoleumi ei ollut mitään tuohon verrattuna). Olisi mieli tehnyt mennä heti uudestaan.

Päivällä Liisa lähti tsekkaamaan museoita ja itse hyppäsin metroon ja posottelin viimeiselle pysäkille laitakaupungille. Viimeisen aseman kulmilla oli yhden nettisivun mukaan sukellusvene museona. Tietenkään ei mitään hajua että missä mutta katselin että missä päin on vähiten korkeita taloja ja suuntasin sinne. Löytyi kuin löytyikin ranta ja sukellusvene. Kaikki portit ja ovet olivat kiinni mutta kuulin jotain ääntä ja paukuttelin porttia. Paikalle ilmestyi kaksi ukkoa jotka venäjäksi viittoivat ja selittivät että botskin pääsee näkemään vain ennakkoon varanneet ryhmät (vähintään seitsemän henkeä, ei tietoa että pitikö olla venäjän kansalainenkin vielä). Mutta kovasti pyydeltyäni erikielillä toinen sedistä taisi ymmärtää että nuorimies on niiden paatista enemmän innoissaan kuin keskiverto ryhmä ja lopulta suostui päästämään sisään. Setä piti koko esittelykierroksen venäjäksi mutta jotenkin venäjää vain ymmärtää ja aikalailla tuli ymmärrettä asiat. Päästipä vielä leikkimään aidatuille alueille ja kiipeilemään periskooppitorniin. Kiitos tuolle vanhalle sukellusvenejermulle, toteutti yhden tämän nuorenmiehen unelmista. Voi pojat että oli makee botski!

Sukellusveneelle kävellessä satamavahdi iso paha koira nimeltään Huligaan tuli ja puraisi jalkaan. Normaalisti olisin antanut kyytiä koiralle moisesta mutta ajattelin että satamavahti ei välttis lämpene ja päästä sukellusveneeseen jos potkin sen koiraa. Metrossa tsekkasi jalan ja laskin neljä hampaan tekemää reikää. Yhteydenotto henkilääkärille Suomeen (terkut ja kiitokset sinne Turkuun). Joka kehotti käymään lekurilla. Roudattiin seuraavana päivänä Suomen lähetystöön josta pitäisi lekuri löytyä mutta eipä löytynyt. Lähetystö rouva olisi halunnut että tullaan sisälle jotain teetä juomaan mutta junan lähtöön oli tunti ja melkoinen kiire. Enkä kyllä ymmärrä että mitä se istuminen ja teen litkiminen koiranpuremaan auttaa.

Tuo jalka rupesi neljän päivän junamatkan aikana muuttumaan mustaksi puremakohdista. Paria päivää aikaisemmin jalka oli vielä kaiken lisäksi mennyt jotenkin paskaksi niin että jouduin nilkuttamaan. Oli aika raajarikko olo viikon verran kun purtua ja rikkinäistä jalkaa nilkutti perässä. Kummallakaan ei mitään hajua että onko normaalia vai ei tummaksi muuttuminen jne. hässäkkä ja mistä kyse, joten hiukan rupesi huolestuttamaan. Kaikkille joille sitä näytti olivat vain sitä mieltä että ilkeeltä näyttää. Jalka toi jossain määrin mieleen Unelmien sielunmessun kaverin käden joten rupesi jännittämään että mistä kyse. Irkutskissa, kaupungissa jota hehkutetaan mm. sillä että siellä on Venäjän parhain terveydenhuolto ja eniten lekureita, ei löytynyt lekuria mistään. Arvauskeskuksessa käännytettiin koska kukaan ei puhunut englantia ja ymmärtänyt että mikä ongelmana. Lopulta löytyi eräs apteekkari joka puhui pari sanaa englantia sanoi että "it looks like serious" ja piirsi kartan ensiapuun. Menimme kuitenkin vahingossa väärään rakennukseen joka vaikutti yksityiseltä lekuriasemalta. Sielläkään ei englantia puhuttu, mutta respan neidit tajusivat sanan doktor ja ohjeistivat odottamaan. Mesta erosi länsimaisista siinä että aulassa tuli lumilautavideoita, lukemisena oli mm. Playboy ja respan hoitsut oli näytti enemmän strippareilta pornahtavissa hoitsuasuissaan kuin oikeilta respahoitsuilta. Vihdoin saapui paikalle hoitaja joka puhui englantia. Siinä samalla selvisi että kyseessä on hammaslääkäriasema, ei lääkäriasema. Hoitaja vielä kyseli jalan näyttämisen jälkeen että mites ne hampaat, että onko ne kunnossa. Vastasin että hampaat on harasoo, ei reiän reikää mutta jalka perkele meinaa muuttua mustaksi päivä päivältä enemmän, että se vähän huolettaa. Ihana hoitsu sanoi että ei hätää ja haki lääkärin ja jäi tulkiksi. Lekuri tsekkas ja sanoi et joku ei oo harasoo ja määräsi tarvittavat rohdot. Venäjä on lääkkeiden puolesta halpa maa. Esim. tarvitut antibiootit maksoi muutaman kymmentä senttä. Rohdot tepsi ja jalka rupesi parantumaan.

Mutta takaisin vielä Moskovaan. Sukellusveneen jälkeen tsekkasimme puiston jossa esiteltiin neuvostosaavutuksia. Kohtuu sekaisin ovat olleet. Sekä eläintarhan. Pietarin eläintarha oli karuin jota olen koskaan nähnyt (en ollut sisällä mutta aidan välistä tsekkailin meisinkejä). Moskovakaan ei ollut länsimaisella tasolla mutta Pietariin nähtynä hyvätasoinen. Osa eläimistä oli kyllä selvästi liian pienissä häkeissä.

Seuraavana päivänä läksin paikallisjunan päättärille 40 kilsaa Moskovasta pohjoiseen Monino nimiseen paikkaan. Moninossa sijaitsee Venäjän ilmavoimien tukikohta jonka sisällä ilmailuakatemia sekä toinen maailman isoimmista ilmailumuseoista (toinen jenkeissä). Museoon pääsi ensimmäiset länsimaalaiset vasta 2002 ja vasta pari vuotta sinne on päässyt ilman erikoislupia. Koska museo on sotilastukikohdan sisällä riippuu päivästä se onko länkkärillä sinne mitään asiaa vai ei. Joten ei muuta kuin yrittämään, huppu päähän ja katse maahan ja portista sisään. Aluksi vastaan tuli paljon siviilejä koska siellä asuu myös henkilökuntaa, mutta mitä syvemmälle meni sitä enemmän vastaan rupesi tulemaan uniformuja. Museo löytyi kuin löytyikin. Passin ja muun syynämisen jälkeen täti myi lipun. Valokuvaamisesta olisi pitänyt voidella museonjohtajaa, joten päätin mielummin salakuvata. Mikäs sen jännittävämpää kuin salakuvata lentsikoita Venäläisessä sotilastukikohdassa:) Päivä James Bondina.

Olin ainut kävijä koko museossa. Oli omalla tavallaan mahtavan aavemmaista. Minä, hehtaareittaisn vanhoja koneita ja raakkuvia variksia pimenevässä päivässä. Ei mitään muuta. Oli mahtavaa vain kävellä lentokone rivien välissä ja ihmetellä. Pienenä poikana luin isoja kirjoja joissa kerrottiin toinen toistaan nopeammista hävittäjistä sekä syvyyksissä uivista sukellusveneistä. Silloin lupasin itselleni että kun kasvan isoksi vien itseni katsomaan noita ihmeitä. Tuona päivänä tuolla syrjäisellä Venäjän kentällä lunastin tuon lupauksin. Pieni poika sisälläni silmät suurena katseli noita aikakautensa ihmeitä ja kiitti tuon lupauksen pitämisestä (jäljellä on enää museoksi muutettu lentotukialus New Yorkissa, se täytynee jonain päivänä vielä nähdä).

Museon toimistolla hengasi tusinan verran vanhoja papparaisia. Kun museo meni kiinni tuli muorit hakemaan omat papparaisensa pois. Jokin kertoi minulle että nuo papparaiset taitavat olla samoja nuoriamiehiä jotka aikanaan noita tekniikan saavutuksia ohjastivat.

Rupesi tulemaan pimeää ja näin parhaaksi heittää hupun päähän ja häipyä sotilas-alueelta. Rupesi olemaan kohtuu jännät oltavat kun siviileitä ei näkynyt enää missään, sen sijaan pari tusinaa venäläis sotilaita marssi takanani muodostelmassa. Siinä sitten linkutin paskaksi menneellä jalallani pois alta. Melkoinen hymy nousi naamalle kun pääsi portista ulos. Tuo keikka oli sellainen saavutus, etten alunperin uskonut että onnistuu.

Moninon jälkeen suuntasin hostellille hakemaan kamat ja pari tuntia myöhemmin roudattiin lähetystön kautta (jalka pulma) asemalle. Moskovassa kuin sattuu vaan olemaan kolme isoa asemaa kohtuu vierekkäin niin tietysti eksyimmä kahdelle väärälle. Meinasi käydä jännäksi kun juostiin kohti viimeistä asemaa ja aikaa junan lähtöön vartti. God damn oli helpotus kun junaemäntä tsekkasi liput ja pääsi astumaan oikeaan junaan.